Ruusan kanssa ollaan elelty kohta vuosi yhdessä, ja täytyy sanoa että on ollut aika raskasta välillä kun kulkurista ei meinaa millään saada kotikoiraa. Ollaan me silti edistytty, paljon.

Suurin muutos oli tuossa elokuun alussa kun sain pihalleni rakennettua sellaiset aidat että ovelta pääsee turvallisesti suoraan pihalle. Noh, ei ne aidat nyt aivan niin pitävät olleet, mutta Ruusa on nyt turvallisesti kotona ja on pysynyt pihalla. Ruusa tekee pääsääntöisesti tarpeensa nyt ulos, mikä oli suuri helpotus minulle, olin jo aika väsynyt siivomaan jätöksiä sisätiloissa. Ruusa nauttii pihalla olosta, tosin käy välillä hakemassa rohkaisua omalta pediltään ja ryntää taas innokkaana ulos. Ruusan spurtit ovat hauskaa katseltavaa, on kuin koira olisi löytänyt jalkansa uudelleen. Sisälle mennään niin, että koira on aivan mun jaloissa kiinni, lieneekö peruja Pietarin ajoilta missä Ruusa oli opettelemassa kotikoiran konsteja ennen minulle tuloa.

Teemme työtä kosketuksen kanssa vielä, kädet ja ihmisen etupuoli on Ruusalle pieni kauhistus. Ruusan mielestä on turvallisempaa haistella minua takaapäin, ja usein tunnenkin märän kuonon vasten sääriäni tai selkääni. Ollaan tosin tultu eteenpäin myös alun kaikki-on-kauhistusta -fiiiksestä, Ruusa sietää jo todella paljon juttuja.

Jossain on sanottu, että saattaa olla ettei tarhalla pitkään ollut koira totu ihmisiin ikinä. Voi olla näinkin, mutta Ruusan kohdalla en usko sen pitävän paikkansa. Luin myös, että vie usein ainakin vuoden ennenkuin tottumista alkaa tapahtumaan. Haluaisin mieluummin uskoa tuohon, sillä välillä on ollut kausia ettei edistymistä ole juurikaan tapahtunut, ja toisinaan monta asiaa tapahtuu sitten päivässä. Asiat ovat vain pieniä asioita, lähestymistä, käden hyväksymistä aivan lähellä, katseen hyväksyiminen pidempään yms.

Tämä ei ole hätäsen hommaa, ja helpommalla pääsee kun ottaa pennun tarhalta tai Suomessa jo kotia odottelevan koiran. Tämä on sopinut omaan elämäntilanteeseeni hyvin, vaikka epätoivoa on ollut niin olen kokenut pienetkin edistykset hyvin palkitsevaksi. Toinen koirani Leo on ollut mahtava esimerkki Ruusalle, ilman Leoa tästä tuskin olisi tullut mitään.

Jatkamme taas joskus.

 

Ruusa on alkanut liikkumaan enemmän talossa, se tulee toisten perässä keittiöön ihmettelemään että mitäs täällä on. Se menee edestakaisin makkarin ja keittiön välillä, on nääs niin jännää olla ihmisen kanssa paikoillaan samassa huoneessa. Ruusa on ominut makkarin sohvan omaksi paikakseen, ja siellä se uskaltaa olla kunhan ei äkkinäisesti lähesty sitä.

Kaikki tämä uusi elämä on Ruusalle hyvin raskasta, ja siksi pitääkin nukkua paljon ja sikeästi. Tuntuu, että se ei aamuisin aina muista missä on, ja pitää varmuuden vuoksi murista toisille koirille. Äkkiä se siitä laantuu kun vähän äänellä rauhoittelee Ruusaa.

Joskus mietin, että tämähän on vähän kuin jonkun potilaan hoitamista. Ruoka kannetaan eteen ja vaipat laitetaan lattialle josta ne sitten korjataan pois. Ja potilas saa liikkua huoneistossa, mutta ulos ei oikeastaan ole yksin asiaa. Eikä se sinne vielä uskaltaisi mennäkään.

Tänään taas pientä edistystä, Ruusa haisteli mun kättä todella tarkasti kun tultiin ulkoa. Me kaikki keräännytään aina kylppäriin kun tullaan ulkoa, ja siinä Ruusa uskaltaa olla hyvinkin lähellä ja haistella mun käsiä, ilmeisesti Ruusa kokee paikan turvalliseksi läheisyyteen ja lähempään tutustumiseen. Käytän sitä hyväksi enkä jätä kertaakaan viemättä koiriani kylppäriin kun tullaan ulkoa. On niin mukava kun Ruusa vihdoinkin uskaltaa jotain.

Ruusalle kuuluu hyvää. Edelleenkin Ruusa arastelee eikä anna koskea itseensä muuta kuin hieman nenän päähän kun tullaan toisten kanssa ulkoa sisään. Vaikka tilanne on tämä, niin voin päivittäin havaita edistymistä Ruusan käytöksessä, se saattaa tulla ihan yhtäkkiä aivan kiinni, huomata itsekin että oho, nythän kuului pelätä, ja juoksee pois.

Taisin mainita että puhun koirilleni paljon, ja Ruusa on saanut osansa höpöttelystäni. Enää se ei ahdistu mun puheestani vaan tajuaa joitakin pikkuasioita puheen kautta. Esim. se tunnistaa jo oman nimensä jotenkin, se saattaa rohkeana hetkenä tulla samaan huoneeseen jos sanon sille 'Tule', sitten se myös ymmärtää kun petaan aamulla sänkyä ja sanon sille meneväni 'ohi', silloin se vain nuuhkaisee omalta sohvaltaan jalkojani eikä lähde mihinkään pakoon.

Rankkaa tässä on se, että en ole päässyt Ruusan kanssa vielä ulos ollenkaan. Tarpeet on tehty paperille ja paperit kerätty isoissa muovisäkeissä vajaan. Kävin eilen kaatopaikalla viemässä kuorman, saattoi roskaukko hieman ihmetellä kun kerroin mitä roskasäkit sisältää...

Ymmärrän myös sen, että jos Ruusa ei ala tuosta rohkaistumaan niin, että saan sitä käsiteltyä niin enhän voi sitä pitää. Mitään aikamäärettä en ole enää itselleni asettanut, menen fiiliksen mukaan, ja onneksi se fiilis on ollut että edelleen yritetään.

No onpa jäänyt kirjoittamatta tätä blogia, vaikka niin vannoin kirjoittavani joka päivä edistymisestämme. No ehkä me ei aina edistytä vaan mennään jopa takapakkia, mutta silti me vielä vaan sinnitellään.

Ruusa on rohkaistunut ja siirtynyt sohvalle asumaan. Sohva on mun makuuhuoneessa, ja siten Ruusa joutuu nukkumaan lähes mun vieressä. Se on vähän varautunut kun kömmin sänkyyn, mutta muuten puhisee tyytyväisenä siinä soffalla. Se asustelee nyt koko asunnossa muiden koirien kanssa sulassa sovussa. Tai en mä tiedä onko ne ihan sovussa, mutta sietävät toisiaan ja se riittää.

Meillä on jo toinen hihna mennyt Ruusan kainalon alta, ja mua oikein ärsyttää etten silloin ekan kerran tajunnut laittaa sille normaalia kaulapantaa vaan laitoin tyhmänä tuollaisen noutajahihnan jonka Ruusa saa mennentullen vännettyä miten vaan. Nyt on pakko kutsua apujoukkoja hihnan irrottamiseen, yritin irroittaa tätä hihnaa itse siinä onnistumatta.

Ruusa on edelleen kosketusarka, mutta uskaltaa silti mennä jo aika läheltä mun ohi. Se on meidän pikku leikki, että minä pyyhin lattioita kontallani ja Ruusa haistelee mun jalkoja takaa päin, ja juoksentelee mun ohi kun minä sitä kehuskelen kovasti. Olen huomannut että kehut riittävät Ruusalle, on ihan turha tarjota nameja kun sitä jännittää niin paljon ettei niitä pysty syömään.

Välillä olen hyvinkin epätoivoinen Ruusan suhteen, mutta onneksi olen saanut tsemppiapua kavereiltani, ja matka jatkuu Ruusan kotouttamisessa, toivottavasti vielä hyvin pitkään.

Viime päivinä ei ol e tapahtunut mitään mainitsemisen arvoista asiaa.

Ehkä se, että istuskeltiin vastatusten lattialla minuutin verran. Se oli Ruusalle taas paljon se, Ruusa kun pelkää ihmisen etupuolta enemmän kuin mitään. Se tulee yhä mun perässä kylppäriin ja jopa verannalle jos toiset koirat on ulkona. Ja nenää saadaan kosketella kun toiset haetaan ulkoa.

Tämä on tällaista omien liikkeiden tarkkaa miettimistä, jotta voin kaikin puolin helpottaa Ruusan oloa. Sen stressitaso on yhä korkealla, nami maistuu kädestä vain kerran, ja sitten jo peräännytäänkin taaksepäin.

Huomenna Ruusa on ollut kolme viikkoa kotona. Jotain on tapahtunut, mutta hyvin vähän. Onneksi mä tiesin tämän, muuten olisi saattanut hermo mennä jo tähän odotteluun.